Miksi kerron tämän? Koska on tärkeä olla juuri sellainen kun on, ja haluan olla esimerkkinä siitä, että vaikeista asioita voi selvitä ja nämä voidaan kääntää vahvuudeksi.
Dysleksia on ollut taakkani, jota olen kantanut pienestä tytöstä saakka ja, joka vielä tänäpäivänäkin ajoittain vetää minua alaspäin. Asia jota olen inhonnut ja hävennyt, mutta jolle en voi mitään. Tämä on osa minua halusin tai en. Olen kärsinyt paljon asian takia, joten nyt on aika kertoa avoimesti lukivaikeudesta ja vihdoin viimein hyväksyä myös tämä osa minusta.
On tärkeä ymmärtää, miten syvästi lukivaikeus voi vaikuttaa ihmiseen, jos asiaa ei hyväksy ja joutuu tätä häpeämään.
Kolme kohtausta elämästäni:
Lapsuus
Esikoulussa huomasin, että jotain oli pielessä. En jaksanut keskittyä, kirjaimet ja numerot eivät jäänyt päähän. Tuntui kun oppima asia karkaisi heti mielestäni tai muuttui isoksi sumuksi. Koulussa todellinen painajainen vasta alkoi. Jäin jälkeen, aloin uskomaan, että olen tyhmä.
Paineet kävivät liian isoiksi liian aikaisin. Muistan elävästi yhden päivän ensimmäiseltä luokalta. Opettaja ei ollut vielä tullut luokkaan. Istuin omalla paikalla, pulpettini oli auki, niin että muut eivät näkisi kun itkin. En jaksanut, tiesin että en pärjää. Sitten pinnani täyttyi. Nousin ylös, kävelin ikkunan luokse ja sanoin että nyt saa riittää. Yritin hypätä kolmikerroksen koulun ikkunasta ulos. Luokkakaverini tarttui paitaani, ja esti yritykseni. Minua harmitti, että epäonnistuin. Sanoin vihaisesti, että nyt lähden koulusta. Muistan kun revin kenkiä jalkaan, ja muut nauroivat. Lähdin, ja vielä pihalla käännyin kouluun päin itkien ja sanoin ääneen; en palaa tänne koskaan.
Kotona rikkinäistä tyttöä vastassa oli äiti, päätimme kuitenkin, että palaan kouluun heti. Asiaa ei käsitelty, ja kaikki jatkui niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Olin reipas, rohkea ja villi lapsi, jonka avulla sain piilotettua ahdistukseni.
En saanut tarvittavaa tukea, ja yritin vain selviytyä. Opin tekemään kovasti töitä pienestä pitäen ja minun oli pakko tottua epäonnistumiseen. Muistan ala-asteella kun piti aina lukea tunnilla ääneen. Kätenä hikosi, laitoin ne pulpetin alle ristiin ja sanoin mielessäni rukouksen ”anna tapahtua ihme, että minun ei tarvitse lukea, mutta jos minun on pakko niin anna sen mennä edes jotenkin”. Aina se meni huonosti.
Nuoruus
Minulla todettiin dysleksia ysillä. Tyhmyydelleni oli siis syy. Piti myös tehdä päätös menenkö lukioon. Dysleksia testin tekeminen oli hirveää, se kesti pitkään ja usein kesken testin aloin itkemään, kun tajusin että en pärjää ja suoriudu tehtävistä.
Testin jälkeen, minulle sanottiin, että minun ei kannata mennä lukioon. Se ei ole minun paikka, loistaisin paremmin muualla. Muistan, että vanhempani suuttuivat tästä ja moni muukin. Mutta toisaalta testin tekijä vain yritti auttaa, hän näki miten kärsin ja, miten kesken testin aloin itkemään. Hän yritti suojella minua. Ja olihan lukio rankka, sain tehtyä tämän ajassa ja kirjoitin C:n paperit, mutta meinasin menettää elämäni samalla.
Halusin kuitenkin olla jossain tosi hyvä ja samaan aikaa rankaista itseäni kun en opi samalla tavalla kuin muut. Aloin teini-iässä vähentämään syömistäni ja lopulta kiduttamaan itseäni nälällä. Tämä kehittyi myöhemmin syömishäiriöksi. Tämä on ollut elämäni synkin vaihe, elin taudin viemänä. 18 vuotiaana ajoin autokolarin, ja tämä sai minut pysähtymään ja ymmärsin silloin, etten voi jatkaa elämistä näin. Päätin muuttua ja parantua.
Parantumisprosessi oli rankempi kun sairastaminen. Tuntui siltä, että aina kun otin askeleen eteenpäin niin menin viisi askelta taaksepäin. Minun piti aivopestä itseni, puhua itselleni kauniisti ja rohkaisevasti, kohdata paha olo, menettää syömishäiriön kontrolli, syödä ja hyväksyä kylläinen tunne. Se oli hirveää.
Mutta nyt olen tässä ja täysin terveenä. Olen todiste siitä, että syömishäiriöstä voi parantua täysin ja elää täysillä tämän jälkeen.
Mutta dysleksiasta ei parane, siitä ei voi opetella pois. Ihmiset, joilla ei ole dyslexia usein vähättelee minulle asiaa ja sanoo, että pitää vain treenata enemmän. Tämä on erittäin loukkaavaa. Minä treenaan, mutta tämä on ominaisuus niin kuin silmienväri. Ethän sinä voi silmienväriä muuttaa luonnostaan? Mutta voit oppia näkemään asioita eritavalla.
Aikuisuus
Dysleksia on tehnyt elämästäni vaikean, se vetää minua edelleen ajoittain alaspäin. Minun pitää esimerkiksi nauhoittaa keskusteluita, puheita ja kuuntelen nämä uudestaan. En tykkää, että minun muistiinpanoja katsotaan läpi, koska ne ovat täynnä kirjoitusvirheitä. Mutta samaan aikaan dysleksia on opettanut minua tekemään paljon töitä asioiden eteen ja minulla on vahva tarve auttaa muita, rohkaista ja tukea.
Mitä dysleksia on oikeasti elämässäni, miten tämä näkyy? Luen hitaammin, ja minun pitää lukea usean kerran että ymmärrän. Sanat ja numerot menevät sekaisin, nimeäminen on vaikeaa, en muista vuosilukuja, tunnettujen ja historiallisten ihmisten nimiä. Teen paljon kirjoitusvirheitä, kirjaimet menevät sekaisin, en erota P ja B tai kuule onko sanassa yksi tai kaksi N kirjainta. Kaikki tekstini käyn useita kertoja läpi, ennen kuin uskallan julkaista. En aina hahmota ohjeita, oikea ja vasen menee useimmiten sekaisin, aakkosten oppiminen on ikuinen työ. Noloa, eikö? Ja lista vaan jatkuu.
Missä olen hyvä?
Rakastan kuitenkin oppimista, luen ja kuuntelen kirjoja jatkuvasti. Tarinat kiehtovat minua.
Näen usein pidemmälle kuin muut, olen rohkea, nopea, en anna helposti periksi ja en välitä pienistä epäonnistumisista. Minulla on halu tehdä uusia juttuja, kokeilla ja onnistua. Olen hyvä ihmisten kanssa, välitän aidosti ja haluan auttaa muita onnistumaan. Saan asiat eteenpäin ja päätökseen. Vaikka dysleksia vetää minua välillä alaspäin, niin näen luonnostaan asiat erittäin valoisasti. Uskon itseeni ja muihin ja osaan kannustaa. Näen, että lopulta asiat järjestyvät parhain päin. Olen oppinut olemaan luova, ratkaisemaan asioita muulla tavalla.
Usein ihmiset luulevat, että dysleksian voi korjata tai että, tästä voi parantua. Asia ei ole näin, se on osa minua aina. Lapsena, nyt ja aina. Ja tämä pitää hyväksyä.
Myös minun toisella tyttärelläni on dysleksia, mutta onneksi maailma on muuttunut parempaan suuntaan. Hän saa huipputason tukea koulussa, hän viihtyy koulussa ja oppii asioita hienosti. Olen superylpeä hänestä.
Elämä ei ole koskaan mustavalkoista. Minulla on ollut myös paljon hyviä asioita, ihanat sisarukset, ystävät, olen saanut nähdä maailmaa ja vanhempani ovat opettaneet pienestä pitäen, että unelmia pitää olla ja niiden eteen pitää tehdä töitä.
Ja on minulla ollut myös hyviä opettajia, esimerkiksi englanninkielen ope yläasteella ja lukiossa kannusti, välitti ja osasi myös vaatia. Äidinkielen opettajani lukiossa rohkaisi ja auttoi ahkerasti. Hänen ansiostaan kirjoitin ruotsin äidinkielenä ja sain arvosanaksi M.
Mitä minulle nyt kuuluu?
Dysleksiasta huolimatta ja dysleksian takia olen pärjännyt hienosti. Myynti ja markkinointi ovat minun juttu, joista nautin. Olen saanut kaksi upeaa tytärtä ja hyviä ja aitoja ystäviä. Se on jännää, miten elämä voi muuttua kokonaan, siksi on tärkeä ymmärtää, että asiat voivat muuttua. Pitää uskoa itseensä, rohkeasti yrittää, löytää tukea ja apu ja olla oma itsensä.
On tärkeä ymmärtää omat vahvuudet ja panostaa niihin. Kaikki me opimme, mutta eri tahdissa ja eri tavalla. Koen erittäin tärkeäksi, että lapsia pitää tukea, rohkaista ja saada heidät näkemään, miten arvokkaita ovat ja vahvistaa heidän minäpystyvyyttä ja itsetuntoa - koska se toimii kaiken oppimisen ja kehityksen pohjana.