Kolme kohtausta elämästäni.

Miksi kerron tämän? Koska olen tämän itselleni velkaa ja haluan olla esimerkkinä siitä, että vaikeista asioita voi selvitä ja nämä voidaan kääntää vahvuudeksi. 
Dyslexia on taakkani, jota olen kantanut pienestä tytöstä saakka ja, joka vielä tänäpäivänäkin vetää minua alaspäin ja masentaa mieleni. Asia jota inhoan ja häpeän, mutta jolle en voi mitään. Tämä on osa minua haluisin tai en. Olen kärsinyt paljon asian takia ja kaksi kertaa ollut lähellä menettää elämäni tämän takia, joten nyt on aika kertoa avoimesti ja vihdoin viimein hyväksyä ja ottaa vastuu dyslexiastani.

 

Kolme kohtausta elämästäni: 

Lapsuus

Esikoulussa huomasin, että jotain oli pielessä. En jaksanut keskittyä, kirjaimet ja numerot eivät jäänyt päähän. Tuntui kun oppima asia karkaisi heti mielestäni tai muuttui isoksi sumuksi. Koulussa todellinen painajainen vasta alkoi. Jäin heti jälkeen, aloin uskomaan, että olen tyhmä. 

Minua kiusattiin ja inhosin itseäni. Paineet kävivät liian isoiksi liian aikaisin. Muistan elävästi yhden päivän ensimmäiseltä luokalta. Opettaja ei ollut vielä tullut luokkaan. Istuin omalla paikalla, pulpettini oli auki, niin että muut eivät näkisi kun itkin. En jaksanut, tiesin että en pärjää. Sitten pinnani täyttyi. Nousin ylös, kävelin ikkunan luokse ja sanoin että nyt saa riittää. Yritin hypätä kolmikerroksen koulun ikkunasta ulos. Luokkakaverini tarttui paitaani, ja esti yritykseni. Minua harmitti, että epäonnisuin. Sanoin vihaisesti, että nyt lähden koulusta. Muistan kun revin kenkiä jalkaan, ja muut nauroivat. Lähdin, ja vielä pihalla käännyin kouluun päin itkien ja sanoin ääneen; en palaa tänne koskaan.

Kotona rikkinäistä tyttöä vastassa oli äiti, päätimme kuitenkin, että palaan kouluun heti. Muistan kun opettaja sanoi minulle, että mennään opettajan huoneeseen juttelemaan. Opettaja otti minut syliin ja luulin, että nyt hän ymmärtää ja haluaa auttaa, mutta hän sanoi, ”Sirkku, lupaa minulle että seuraavan kerran, kun yrität karata niin kerrot minulle ennen kun lähdet”. Asiaa ei käsitelty ja vaikeudet paheni. Kaikki jatkui niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Olin reipas, rohkea ja villi lapsi, jonka avulla sain piilotettua ahdistukseni ja synkän mieleni. Mutta jos vain voisin niin rutistaisin nyt kunnolla tuota 8 vuotiasta pikkuista tyttöä ja sanoisin, että sinä riität. 

En saanut tarvittavaa tukea, ja yritin vain selviytyä arjesta. Opin tekemään kovasti töitä pienestä pitäen ja minun oli pakko tottua jatkuvaan epäonnistumiseen. Muistan ala-asteella kun piti aina lukea tunnilla ääneen. Kätenä hikosi, laitoin ne pulketin alle ristiin ja sanoin mielessäni rukouksen ”anna tapahtua ihme, että minun ei tarvitse lukea, mutta jos minun on pakko niin anna sen mennä edes jotenkin”. Aina se meni huonosti. 

Nuoruus

Minulla todettiin dyslexia ysillä. Tyhmyydelleni oli siis syy. Piti tehdä päätös menenkö lukioon. Tottakai menen, pakkohan oli. Dyslexia testin tekeminen oli hirveää, se kesti pitkään ja usein kesken testin aloin itkemään, kun tajusin että en pärjää ja suoriudu tehtävistä. Minun ala-aste opettajia haastateltiin ja he olivat sanoneet, että olivat tienneet, että minulla on dyslexia. 

Testin jälkeen, minulle sanottiin suoraan, että minun ei kannata mennä lukioon. Se ei ole minun paikka, loistaisin paremmin muualla. Muistan, että vanhempani suuttuivat tästä ja moni muukin. Mutta toisaalta testin tekijä vain yritti auttaa, hän näki miten kärsin ja miten kesken testin aloin itkemään. Hän yritti suojella minua. Ja olihan lukio rankka, sain tehtyä tämän ajassa ja kirjoitin C:n paperit, mutta meinasin menettää koko elämäni samalla.

Halusin kuitenkin olla jossain tosi hyvä ja samaan aikaa rankaista itseäni kun en opi samalla tavalla kuin muut. Aloin  teini-iässä vähentämään syömistäni ja lopulta kiduttamaan itseäni nälällä. Tämä kehittyi myöhemmin anorexiaksi ja sitten bulimiaksi. Tämä on ollut elämäni synkin vaihe, inhosin itseäni ja elin taudin viemänä. 18 vuotiaana ajoin autokolarin, ja olin lähellä kuolemaa ja silloin kaikki paha olo, epäonnistuminen iski minuun. Ajattelin, että en ole minkään arvoinen. Halusin pois. Kolarin jälkeen yritin toisen kerran pysäyttää elämäni ja epäonnistuin. Sairaalassa päätin, että kun nyt olen tässä kaikesta huolimatta, niin en voi jatkaa elämistä näin. Päätin muuttua ja parantua.

Parantumisprosessi oli rankempi kun sairastaminen. Tuntui siltä, että aina kun otin askeleen eteenpäin niin menin viisi askelta taaksepäin. Minun piti aivopestä itseni, puhua itselleni kauniisti ja rohkaisevasti, kohdata paha olo, menettää syömishäiriön kontrolli, syödä ja hyväksyä kylläinen tunne. Se oli hirveää. Minun piti myös luopua sairauden aikaisesta unelmastani; halusin silloin kuihtua niin, että pyöriessäni kaikki paino tippuisi minusta ja nousisin ilmaan kevyyteni takia ja vain katoisin. Se oli unelmani. 

Mutta nyt olen tässä ja täysin terveenä. Olen todiste siitä, että syömishäiriöstä voi parantua täysin ja elää täysillä tämän jälkeen.

Mutta dyslexiasta ei parane, siitä ei voi opetella pois. Ihmiset, joilla ei ole dyslexia usein vähättelee minulle asiaa ja sanoo, että pitää vain treenata enemmän. Tämä on erittäin luokkaavaa. Minä treenaan, mutta tämä on ominaisuus niin kuin silmienväri. Ethän sinä voi silmienväriä muuttaa luonnostaan? Mutta voit oppia näkemään asioita eritavalla.

Aikuisuus

Dyslexia on tehnyt elämästäni vaikean, se vetää minua edelleen alaspäin, joka ikinen päivä. Minun pitää esimerkiksi nauhoittaa keskusteluita, puheita ja kuuntelen nämä uudestaan. Voi yhtäkkiä hajota, jos huomaan, että joku on katsonut läpi minun muistiinpanoja. Mutta samaan aikaan dyslexia on opettanut minua tekemään sairaan paljon töitä asioiden eteen ja minulla on vahva tarve auttaa muita, rohkaista ja tukea.

Mitä dylexia on oikeasti elämässäni, miten tämä näkyy? Luen hitaasti, ja minun pitää lukea usean kerran että ymmärrän. Sanat ja numerot menevät sekaisin, nimeäminen on vaikeaa, en muista vuosilukuja, tunnettujen ja historiallisten ihmisten nimiä. Teen paljon kirjoitusvirheitä, kirjaimet menevät sekaisin, en erota P ja B tai kuule onko sanassa yksi N tai kaksi N. Unohdan oppimani nopeasti. Kaikki tekstini käyn kymmeniä kertoja läpi, ennen kuin uskallan julkaista. En hahmota ohjeita, oikea ja vasen menee aina sekaisin, aakkosten oppiminen on ikuinen työ. Noloa, eikö? Ja lista vaan jatkuu. 

Missä olen hyvä?

Rakastan kuitenkin oppimista, luen ja kuuntelen kirjoja jatkuvasti. Tarinat kiehtovat minua.  

Näen aina pidemmälle kuin muut, olen rohkea, nopea, en anna helposti periksi ja en välitä pienistä epäonnistumisesta. Minulla on halu tehdä uusia juttuja, kokeilla ja onnistua. Olen loistava ihmisten kanssa, välitän aidosti ja haluan auttaa muita onnistumaan. Saan asiat eteenpäin ja päätökseen. Vaikka dyslexia, ja muut ikävät asiat vievät minua alaspäin, niin näen luonnostaan asiat erittäin valoisasti. Uskon itseeni ja muihin ja osaan kannustaa. Näen aina, että lopulta asiat järjestyvät parhain päin. Olen oppinut olemaan luova, ratkaisemaan asioita muulla tavoilla.

Usein ihmiset luulevat, että dyslexian voi korjata tai että, tästä voi parantua. Asia ei ole näin, se on osa minua aina. Lapsena, nyt ja aina. Ja tämä pitää hyväksyä.

Myös minun toisella tyttärelläni on dyslexia, mutta onneksi maailma on muuttunut parempaan suuntaan. Hän saa huipputason tukea koulussa, hän viihtyy koulussa ja oppii asioita hienosti. Olen superylpeä hänestä ja samaan aikaan pelkään hänen puolesta. Tiedän mitä hän käy ja tulee käymään läpi.

Elämä ei ole koskaan mustavalkoista. Minulla on ollut myös paljon hyviä asioita, ihanat sisarukset, ystävät, olen saanut nähdä maailmaa ja vanhempani ovat opettaneet pienestä pitäen, että unelmia pitää olla ja niiden eteen pitää tehdä töitä.

Ja on minulla ollut myös hyviä opettajia, esimerkiksi englanninkielen ope ylä-asteella ja lukiossa kannusti, välitti ja osasi myös vaatia. Äidinkielen opettajani lukiossa rohkaisi ja auttoi ahkerasti. Hänen ansiostaan kirjoitin ruotsista M:n äidinkielenä. 

Mitä minulle nyt kuuluu?

Dyslexiasta huolimatta ja dyslexian takia olen pärjännyt hienosti. Myynti ja markkinointi ovat minun juttu, joista nautin. Minulle on siunaantunut kaksi upeaa tyttöä ja olen saanut vierelleni kannustavan ja rakastavan miehen. Se on jännää miten elämä voi muuttua kokonaan, siksi on tärkeä ymmärtää, että asiat voivat muuttua. Pitää uskoa itseensä, rohkeasti yrittää, löytää tukea ja apu ja olla oma itsensä.

Sinä olet ihmeellinen juuri sellaisena kun sinä olet. Ei anneta periksi.

 

P.S. Haluan kuulla SINUN tarinasi. Voit lähettää sen minulle, ja osan teksteistä julkaisen sivuillani rohkaisuna muille.
Ei jäädä yksin.

sirkku@mydyslexia.fi 


⬅️Takaisin etusivulle