Vieraskynä Annami Skyttä


En ymmärrä, miksi on otettu käyttöön sana "lukihäiriö". Lukihäiriö kuulostaa siltä, kuin ihminen ei opi ollenkaan vaikka todellisuudessa oppiminen tapahtuu samalla tavalla kuin sellaisella, kellä ei ole dyslexiaa, mutta isomman työn kautta tai erilaisia oppimateriaaleja hyödyntäen. 

Ensimmäinen selkeä muisto oppimiseen liittyvästä vaikeudesta tapahtui jo esikoulussa.

Opettelimme matematiikkaa, joka on tähän päiväänkin asti ollut vaikeaa minulle. Esikoulun opettaja käski tehdä sammakoihin liittyvän laskutehtävän oppikirjaan ja sen tehtyä sai mennä ulos leikkimään muiden lasten kanssa. En ymmärtänyt tehtävänantoa ja kysyin apua, mutta opettaja jätti minut "miettimään" yksin luokkaan. En saanut mennä ulos ennen kuin olin saanut tehtävän valmiiksi. Muistan kun kyyneleet valuivat poskilla, koska en vain osannut ja ymmärtänyt tehtävää. Pienelle lapselle se on ollut mieleenpainuva tilanne.

Ensimmäiset oppimisen vaikeudet

Kävin päiväkodin ja esikoulun ruotsinkielisenä, ja näin ollen siirtymä ruotsinkieliseen kouluun oli selkeä. Kolmannella luokalla minulla havaittiin ongelmia matematiikassa. Geometria sujui kuitenkin aina jostain syystä hyvin. Joskus jopa opin sen nopeammin kuin muut luokkalaiset. Muistan kuinka ylpeä olin, kun pystyin opettamaan sitä myös muille. En kuitenkaan saanut tukea oppimisvaikeuksiin tai että olisi otettu selvää, mistä ongelmat oppimisessa johtuivat.

Lukukauden lopussa vanhemmilleni "suositeltiin", että kävisin kolmanne luokan uudestaan. Luokalle jäämisen olisi voinut välttää, jos olisin saanut tarvitsemani tuen koulussa. Tietojeni mukaan muissa oppiaineissa ei tuolloin ollut vaikeuksia vaan pysyin samassa tahdissa oppimisessa muiden kanssa. Vaihdoin suomenkieliseen kouluun aloittaessani neljännen luokan. Ajateltiin, että se voisi tuoda helpotusta koulunkäyntiin suomen kielen ollessa vahvempi. Päätös vaihdosta oli hyvä.

Muistan hyvin ensimmäisen ns. ison kokeen koulussa. Se oli biologian koe neljännellä luokalla. Koealueena oli lukea kokonaisesta kirjasta puolet. Silloin tajusin ensimmäisen kerran, että lukeminen ei kulkenut. Samaa tahtia kun luin eteenpäin, kääntelin sivuja taaksepäin lukeakseni uudestaan jo lukemani asiat, jotka eivät jääneet päähän vaikka kuinka yritin. Rivit hyppi ja keskittyminen herpaantui pienestäkin asiasta. Ennen koetta kertailtiin vielä kavereiden kanssa ja muistissa oli hyvin asiat, jotka olin vaivalla päähäni takonut. Kokeen alkaessa suuri osa päntätyistä asioista pyyhkiytyi pois. Parhaiten mieleen painui oppikirjan kuvien kuvatekstit, kuvamuisti minulla on ollut aina hyvä. Näin jatkui kokeissa aina peruskoulun loppuun saakka. 

Tieto keskivaikeasta lukihäiriöstä helpotti

Tiesin aina, että oli pieni mahdollisuus saada YO-kokeisiin helpotusta, jos saisin viralliset paperit lukihäiriöstä. Menin koulun terveydenhoitajalle, joka antoi lähetteen puheterapeutille. Puheterapeutti totesi, että minulla on keskivaikea dyslexia. Jollain tavalla tieto helpotti, mutta samalla ihmetytti, ettei kukaan ollut ikinä puuttunut asiaan vaan olin taistellut yksinään kaikki vuodet ja vain ihmetellyt, miten muiden oppiminen oli niin helppoa ja pääsivät eteenpäin vähemmällä työllä kun itse. 

Koulussa hankalaa oli yrittää kuunnella ja kirjoittaa muistiinpanoja samaan aikaan. Toisin sanoen en pystynyt kuuntelemaan opettajia tunneilla eikä muistiinpanoista ollut myöhemmin hyötyä, koska kirjoittaminen oli hidasta enkä ehtinyt kirjoittaa aina kaikkea ylös. Tunneilla keskittymiskyky ei ollut hyvä ellei aihe ollut kiinnostava tai opettaja ollut tarpeeksi vakuuttava. Ala-asteella meillä oli paljon näytelmiä, joihin piti opetella vuorosanat. Valitsin aina kaikista lyhyimmät kohdat, koska pelkäsin, että en tule oppimaan/muistamaan vuorosanoja. Tajusin myös myöhemmin, että minulla on systeemiajattelu, eli minun täytyy tietää opettelemastani asiasta "taustatiedot" ennenkuin voin sisäistää koko oppiman tai jatkaa eteenpäin.


Koulussa lukeminen ääneen oli ahdistavaa samoin kuin se, kun opettaja valitsi satunnaisesti luokasta oppilaan vastaamaan kysymyksiin.

Muistan kun sydän hakkasi kovaa ja mielessä oli vain "älä valitse minua". Ääneen luettaessa laskin aina ennen omaa vuoroani, montako oppilasta lukee ennen minua, jotta tietäisin minkä kohdan tulen lukemaan. Eli kokonaisuudessa minulle ei jäänyt mieleen, mitä muut oppilaat lukivat ennen minua eikä mitä itse luin. Se oli aika stressaavaa. Myöhemmin ajateltuna tuntuu, kuin koko peruskoulu olisi ollut vain suorittamista. Peruskoulun päättötodistuksen keskiarvo oli kuitenkin 8, mistä voin olla tyytyväinen.

Olisin voinut saada helpotusta koulunkäyntiini monella eri tavalla, mutta minun dyslexiaa ei huomattu tai huomioitu. 

Olin usein se oppilas, jolle tarjottiin tukiopetusta ja jotenkin kammoksuin ajatusta, että taas minut pyydetään tukiopetukseen ja joutuisin jäämään koululle kun muut lähtevät kotiin. Voi olla, että tukiopetuksesta oli hyötyä, mutta kun opettamistyyli pysyy samana, pysyy myös oppiminen. Ylä-asteella ja lukiossa minulla oli ihan mahtava uskonnon opettaja. Asiat hänen tunneillaan jäivät mieleen. Samaa sanoi ystäväni samalta luokalta, jolla oli myös oppimisvaikeus. Opettajan tyyli opettaa oli erilainen kuin muiden opettajien, ja se tyyli sopi meille todella hyvin! 

Oppimistilanteissa olisin halunnut keskittyä rauhassa oppimiseen. Ilman stressiä muille lukemisesta tai siitä, että opettajat sattumanvaraisesti olisivat valinneet vastaamaan kysymyksiin. Olisin halunnut keskittyä vain kuuntelemiseen tunneilla ja saanut muistiinpanot valmiina tunnin jälkeen. Äänikirjat olisivat voineet myös helpottaa oppimista kotona lukuläksyissä.


Miten dyslexia näkyy nyt?

Dyslexia näkyy tänäkin päivänä, on esimerkiksi vaikea aloittaa lukemaan kirjaa. Ennakkoluulot hitaasta ja työläästä lukemisesta työntää minut pois kirjan ääreltä. Lukeminen väsyttää. Voin lukea hetken ja sitten on pidettävä tauko ja sitten taas pystyn jatkamaan. Uutisten ja lehtien lukemisessa ei ole ongelmaa, koska ne ovat sen verran lyhyitä tekstejä. Kuuntelen kuitenkin paljon äänikirjoja. Muuten en koe, että dyslexia näkyy mitenkään. Olen ajatellut, että menen vielä myöhemmin opiskelemaan vaikka siinä on omat haasteensa. Nyt minulla on mahdollisuus aloittaa alusta ja testata muita oppimismalleja ja käyttää erilaisia välineitä, joita on suunniteltu ihmisille, joilla on vaikeuksia oppimisen kanssa. 

“Kun muut näkevät vettä niin minä näen meren ja sitä pidän vahvuutena ja viisautena”. 

Dyslexian kanssa elämisessä on omat haasteensa, mutta en anna sen vaikuttaa elämääni. Pitkään ajattelin, että minussa on jokin vikana, pidin itseäni jopa tyhmänä, kun en oppinut asioita heti. Mutta nykyään tiedän, että olen fiksu nuori nainen. Minulla on todella laaja ajattelutapa: kun muut näkevät vettä niin minä näen meren ja sitä pidän vahvuutena ja viisautena. Elämässä menee paremmin kuin hyvin: minulla on työ jota rakastan, rakastava mies, ihana perhe ja ystävät. Dyslexia ei ole este elämiselle, se on vain pieni osa elämää! :)


Matematiikan oppiminen on hauskempaa oikeilla välineillä ja menetelmillä. Tutusta tästä!

kommentit (0)

Huomaa, että kommentit on hyväksyttävä ennen niiden julkaisemista 🌟